Ruttu ja Superi (Mini Kustannus 2017) on virkistävä poikkeus uusien lastenkirjojen joukossa. Annamarika Tammisen kirjoittamassa tarinassa kaverukset Ruttu ja Superi ystävystyvät, hassuttelevat ja kokevat maailmaa leikin kautta. Välillä istutaan kampaajan tuoliin tai puetaan kauneimmat mekot päälle ja välillä takaperinsyöksytään vaaroja uhmaten. Tehdään juttuja, joita lapset tekevät.
Niin, lapset. Missään vaiheessa kirjaa päähenkilöitä ei sukupuoliteta. Julia Jusslinin kuvituskin kunnioittaa sukupuolisensitiivistä linjaa. Ehkä lapset ovat muunsukupuolisia, ehkä jotain muuta. Se ei lasten maailmassa ole tärkeintä juuri silloin, kun agendalla on jotain merkityksellisempää, kuten esimerkiksi hinkuyskän, vinkuyskän tai yskien yskän diagnosointi.
Jotkut lapset saattavat tarinaa kuunnellessaan lukijalta kysyä, ovatko Ruttu ja Superi tyttöjä vai poikia. Jos vastaus pohdituttaa, kannattaa se miettiä vaikka etukäteen valmiiksi. Meillä ei 5-vuotiaan kuuntelijan kanssa ole tähän mennessä (ensimmäinen lukukerta perheen parissa iltasatuna, toinen varhaiskasvatusryhmän päiväunitarinana) kysymystä esitetty, sillä Ruttu ja Superi tarjoilee sen verran makoisia juonenkäänteitä ja hauskoja yksityiskohtia, että koko sukupuolikysymys jää taka-alalle.
Allekirjoittaneen mielestä kirjassa on parasta sukupuolisensitiivisyys, mutta nuoremman kirjallisuuskriitikon mielestä ehdottomasti se, miten uudella skeittilaudalla saa entistä paremmat vauhdit takaperinsyöksyyn ja miten hurja lasku päättyy komeaan ja naurettavan hauskaan kaatumiseen.
”Milloin luetaan seuraava osa?” kysyy lapsi, kun suljemme takakannen. Tähän jäämme odottamaan kustantajan vastausta, sillä luemme mielellämme jatkossakin kirjoja, joissa lapset saavat olla lapsia ilman turhia oletuksia ja sukupuolistereotypioita.
-Jenni