Yhteistyössä/ pääsyliput saatu: Turun Kesäteatteri
Tänä kesänä Turun Kesäteatterissa Vartiovuorenmäellä juhlitaan iloa ja luovuutta kissankarvoilla höystettynä, kun Seppo Honkosen ohjaama ja dramatisoima Saapasjalkakissa-klassikkosatu (alkup. esim. Charles Perrault 1697) nähdään musiikkinäytelmänä, jossa sadut menevät sekaisin eivätkä enää muista, miten niiden piti mennä. Kaksituntinen musiikki-ilottelu haastaa kesäteatteriyleisön monine kirjallisuusviittauksineen ja nopeatempoisine juonenkäänteineen pitäen kuitenkin pienimmätkin katsojat tiukasti kiinni penkeissään. Huumorilla, visuaalisilla herkkupaloilla ja sopivalla määrällä jännitystä kuorrutettu tarina saa esityksen edetessä yhä enemmän lempeitä ja toiveikkaita sävyjä.
Valtteri Lehtinen on monipuolinen Saapasjalkakissa, joka ottaa luontevasti kontaktia yleisöön. Sami Lalou onnistuu hurjana, mutta tunnetaidoiltaan kuitenkin kehityskelpoisena velhona. Eedi Roiskon tulkitsema maanläheinen myllärinpoika tuo tervetullutta vastapainoa satumaan hahmokavalkadin yltäkylläiselle ilmaisulle. Musiikkinumerot ovat näyttäviä (sävellys Kari Mäkiranta, laulujen sanat Seppo Honkonen, koreografiat Venla Viisanen) ja Niina Sunin suunnittelemat lavastuspuitteet vähintäänkin satumaiset. Erityismaininnan ansaitsee nukentekijä Pia Kalenius, jonka lohikäärme aiheuttaa ihastuksen huokauksia joka penkkirivillä.
Kohta 5-vuotiasta seuralaistani esityksen alku vähän jännitti, mutta onneksi Vartsikan tilavat istuimet mahdollistivat näytelmän kokemisen hetkittäin myös selkä näyttämöön päin. Tarinan edetessä (ja muutamien väliaikaostosten jälkeen, toim. huom.) hahmot tulivat tutummiksi ja teatterin taika pääsi puremaan tähänkin alussa epäluuloiseen katsojaan. Koko kotimatka tietysti kerrattiin hahmojen edesottamuksia into piukassa. Kuulemma pitäisi mennä pian uudestaan, tai ainakin ensi kesänä!
Lopulta seikkailullisen tarinan keskiöön nousee rehellisyys: se miten vaikea onkaan puhua totta, kun maailma on valhetta täynnä. Ja niin kuin kaikki kunnon sadut, Vartsikan Saapasjalkakissankin tarina päättyy varsin onnellisesti jokaisen löytäessä lopulta paikkansa. Esityksen ydinviesti koskettaa katsomossa ikään katsomatta: kukapa meistä ei haluaisi tulla nähdyksi omana itsenämme. Joskus vaan tarvitaan vähän kannustusta kirjoittaa oma tarina ihan omin sanoin, ja sitä kannustusta voi hakea vaikkapa teatterista.
Kiitos Vartsikan väelle onnistuneesta teatterikokemuksesta! 5-vuotias suosittelee esitystä “kaikille, jotka tykkäävät makkarasta” ja edellisen äiti kaikille niille, jotka kaipaavat kesäänsä hieman sadun ja teatterin taikaa, ripauksen luovuuden iloa ja paljon toivoa siitä, että jokaiselle on oma paikka olemassa.
– Jenni